Heipparallaa pitkästä aikaa

Titis on evakossa nurmikonleikkuuta

Nyt riittävän pitkän tauon jälkeen ajattelin ehkä taas alkaa herättelemään blogiani jos vaan aikaa riittää. On tullut lähinnä sisustettua, ommeltua ja väkerreltyä. Puutarhaa hoidan nyt vaan parvekkeella. Ja koska en ole onnistunut tappamaan kaikkia ruukkukasveja niinkuin yleensä, niin pistetäänpä pari kuvaa sieltäkin. Olisi ollut kivaa tehdä siitä viidakko mutta aika ja jaksaminen on ollut hiukka rajallista. Toki siellä on nyt huomattavasti enemmän kaikkea. Viime vuonna oli vähän kukkia jotka kidutin hitaasti kohti varmaa kuolemaa. Tänä vuonna on luvassa vähän syötävääkin sentään jos tomaatit ja salaatit eivät saa surmaansa ennenkuin ne pääsevät lautaselle. Yksi mansikka on jo syöty.

Kissa ei ole hoitanut nurmikonleikkuuta kunnolla.

Kissa on tehnyt parhaansa tappaakseen niin mansikat, orvokit kuin ruohosipulitkin. Siksi hän sai oman nurmialueen missä saa löhöillä ja rouskia nurmikkoa poskeensa minkä kerkiää. Silti mansikat piti nostaa ylös, ruohosipulit huuhdella ja orvokit nyt tykkää kun niitä pätkitään. Nurtsi on tehty vanhaan kenkien kuralaariin joka ei mahtunut eteiseeni ja oli näinollen vain riesana.

Mietin tekisinkö partsille siirtolavoista istumalöhöpaikat vai jotkut matalat penkit. En vaan tykkää istua tavallisen korkuisilla tuoleilla. Riippukeinu ois kiva, mutta se veisi ehkä liikaa tilaa. Tai noh... onhan tuo aika kookas partsi.




Muksut teki tarhassa äitienpäiväksi krassi-saappaat mutta kissa popsi suurimman osan taimista ja tuuli korjasi loput. Kissa meinasi murhata mummin tuomat mansikatkin joten ripustin ne kaiteeseen turvaan. Täällä on usein ongelmallisen hirvittävä tuuli, mutta toistaiseksi nää on kestäneet hyvin. Pienempiä kukkaruukkuja ei voi laittaa pöydälle koska ne lentää lattialle. Ison maton päälle täytyy viritellä jotain ettei se pakene naapuriin... mutta samalla siivoutuu pikkuroskat!

Hiiret, kissat, Seppo, lepakot ja talitintti!

Pitkästä aikaa ehdin kirjoittamaan...

Eipä näin talvella ihmeempiä tapahdu, muuta kuin hiiret ja muut viluiset eläimet mellastaa torpassamme. Ihana ja erinomainen hiirikissani, Mörkö, on napannut jo kymmenisen hiirtä talostamme. Lukema on melko hyvin selvillä koska se syö niistä vain parhaat palat ja jättää suoliston, hännän ja joskus päänkin matolle.

Toisinaan se vaikuttaa liian hyvin ruokitulta, aivan kuin koirakin:

Seppo päiväunilla

Sitten välipohjassa mellastaa joku suurempikin rynnistäjä joka jahtaa siellä hiiriä. Epäilisin lumikkoa syylliseksi. Ne kun mahtuu samoista paikoista menemään kuin hiiretkin, mitkä on melko lihavia kotihiiriä. Rotat on enemmän kaupunkityyppejä ja oravia ei täällä ole nähty. Eikä mitään isompia reikiä löydy mistään.

Yhtenä päivänä kolkkasin kai lepakon. Katselin keittiön ikkunan ulkovuorilautaa kun se repsotti sentin verran irti mystisesti. Niinpä päätin pamauttaa nyrkillä jos se vaikka menisi paikoilleen. Sieltä kuului "sviiiiik!" Ja todentotta, sillä kohtaa maassa oli lepakon kakkaa. Lepakoita löydettiin aiemminkin kun vaihdettiin viereistä ikkunaa. Juurikin sieltä vuorilaudan alta tipahti kaksi unenpöpperöistä lepakkoa.

Tänään koin kauhunhetkiä kun tietokonepöytäni päältä lehahti yht'äkkiä lentoon talitintti! Sitä ennen se ropisteli välipohjassa. En vaan millään löydä niin isoa aukkoa mistään että voisin uskoa sen mahtuvan. Toki onhan toista sataa vuotta vanha tölli toki vino ja kiero mutta listan ja katon välissä on korkeintaan sentin rako. Uskoisin että lepakko siitä mahtuu, mutta että talitintti! En saanut kuvaa kun saatiin se jo lentämään ikkunasta ulos. Olisi ollut armollisempaa varmaan joutua kissan saaliiksi, sen verran osumaa saaneelta se vaikutti.

Mörkö

Mitä hiiret syö? Ja kuka syö hiiret?

Maalle muutossa on se hyvä puoli että elämästä oppii väkisinkin lisää. Alkuun, ennenkuin kunnostimme kaivon, hiiriä löytyi sieltäkin. Ja tietysti talosta kun tulevat syömään talvella ja kesäisin niitä lojuu välillä väkivaltaisesti kuolleena rappusella. Kissat kun ovat niin huomioonottavia että tuovat oman osansa perheen ruokavarastoon. Mörkö on osoittautunut erinomaiseksi hiirestäjäksi huolimatta entisestä elämästään kerrostalosisäkissana. Kerran hän jopa toi minullekin leikittäväksi yhden hiiriressukan. Se yritti karkuun jalkaani pitkin.
Viime talvena, kesken iltapalan, tuo pikku petoeläimemme nappasi keittiön hellan altakin yhden. Titis, toinen kissamme, ei niinkään meitä lahjo, kunhan löhöää ja ehkä välillä omaksi ilokseen napsaisee jonkun hiiren jos nenän eteen sattuu.

Ravinnon kiertokulku voi kuitenkin olla myös melko omituinen. Hiiret omaavat ehkä oudoimman ruokavalion mistä olen koskaan kuullut. Tai miltä kuulostaa öljypullon korkki, valkosipuli tai kynttilä? Tänä talvena ei onneksi kelvannut muu kuin telkkarinpuhdistussuihkepullon etiketti. Alkuun kun mietimme tarkkaa lajinmääritystä, pistettiin sapuskat tarjolle, lamppu valaisemaan ja telkkarikamera yöksi kuvaamaan joka puolen minuutin välein lyhyt pätkä. Tulos: kolme erittäin läskiä kotihiirtä