Vahtikoira

Korpiasumisen miinuspuolia ovat epäilyttävät kulkukauppiaat. Sen jälkeen kun pihallamme hiippaili keittiöveitsikauppias, Volvo keskellä tietä käynnissä, päätimme hankkia vahtikoiran. Se on mukava kaveri olla täällä missä naapuriinkin on matkaa. On se jo hommiinkin päässyt. Ihan säikyttelemään vaan kun kerran eräs kauppias koitti tulla sisäänkin. Kukaan joka myy jotain tilpehööriä ja kulkee -15°C pakkasessa, pilkkopimeässä, fillarilla, paikassa missä taloja on harvakseltaan, ei voi olla rehellisellä asialla. Muutkin kaupustelijat ovat lähteneet ihan vain pyytämällä pois hyvin liukkaasti kun koira murisee ovenraossa. Meillä on käynyt tuuri. Kukaan ei kai ole vienyt mitään. Naapuritaloissa on käyty hiippailemassakin. Nykyään otan koiran jo ovelle mukaan jos joku oudompi tyyppi kolkuttelee.

Koira on hyvin kiltti, mutta niinkuin oli tarkoitettukin, se on vahtikoira. Se tarkistaa kaiken mitä tänne on tulossa, ilmoittaa jos jotakin poikkeavaa tapahtuu jossakin ja häätää vieraat elukat pihalta pois. Kasvimaani ympäri ei mene aitaa, enkä ole semmoista juuri kaivannutkaan, vaikka se on ihan ison pellon vieressä. Tietääkseni kukaan ei ole sieltä mitään pistellyt poskeensa. Yhden päivän aikana koira hääti tiehensä mm. kaksi jänöpupua ja pari valkohäntäpeuraa. Sen erikoisuus on supikoirat. Syksyllä, kun luumut tippuvat puista, tulee reviirille supia ruokailemaan. Niinpä saatuaan tuoreen vainun, vahtikoira jäljestää ja nappaa niskasta kiinni, ravistaen tunkeilijan hengiltä. Korpit hoitavat loput. Se myös hiirestää ja myyrästää aikansa kuluksi. Ja toki onhan sillä aina nälkäkin, kun osaksi labbistakin sisältää. Siinä on paimen-, ajo- ja noutajakoiraa. Monipuolinen sielu.

Ammatistaan huolimatta se on melkoinen lössykkä. Se nukkuu meistä pisimpään. Jos muut herää kahdeksalta, koira voi vedellä sikeitä kahteentoista, jonka jälkeen sen saa mennä potkimaan alakertaan. Löntysteltyään rappuset alas, se haluaa jotakin murkinaa, käy pissalla ja siirtyy alakerran nurkkaan löhnöttämään. Se on erittäin tottunut lapsiin. Se oli ihan pentu kun ensimmäinen poika syntyi. Mitä pienempi ipana, sen enemmän siltä suvaitaan. Sen päälle heittäytyy välillä lapsia, mutta se tietää että pikkuriiviö tullaan ihan heti hakemaan pois. Ja on sillä kokoakin sen verran ettei ihan pienestä tönäisystä satu, eikä heilu. Jos lapsonen käy hermoille, koira nuolee naamaa niin että tihutyöt väkisinkin keskeytyy. Ja odottaa sitten naamaa nuoleskellen että joku tulee päästämään sen pälkähästä.

Koiran nimi aiheuttaa joskus pahennusta. Kun soitan eläinlääkärille ja varaan aikaa, kysytään aina koiran nimeä. Kai he odottavat että se on joku Murre tai Musti. Reaktio on luokkaa "jaahas, just joo" kun kerron että se on Seppo. Siihen on itse niin tottunut ettei sitä pidä mitenkään omituisena. Vitsi se kyllä alkuun olikin.
Hauskin tapaus mitä on sattunut oli kun putkimies tuli laittamaan keittiön hanaa ja onnistui pääsemään ulko-ovesta sisään ilman että nukkuva Seppo siihen heräsi. Hän koputti suoraan olkkarin oveen. Koira nosti ihan kauhean remakan säikähdettyään ja minä siihen sitten torumaan, mikä ei sitä hiljentänyt. Lopulta karjasin jotain että "Seppo perkele nyt hiljaa!" Ihmettelin kun putkimies oli vähän outo ja luin jälkikäteen käyntikortista etunimen: Seppo. Vieläkään en voi kertoa tarinaa ilman että nauran vedet silmissä.

päiväunilla, luvatta sohvalla, kurassa tonkimisen jälkeen